Uskallammeko olla aikuisia lapsillemme?

01.03.2023

Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Näin lukion ruotsin opettajani meitä suitsi ja hyvä niin. Olen pääni puhki miettinyt, mistä tämä nuorten kasvava pahoinvointi voi johtua. Opettajat kertovat, että yläkoululaiset etenkin ovat järkyttävän ahdistuneita, eivät selviä ollenkaan kouluun tai päivä päättyy ennen aikojaan, ei uskalleta esitellä omia tuotoksia luokan edessä, kärsivällisyys ja jaksaminen on minimissä… Mutta miksi?

Vähän kuin opettajani ohjeisti, muistan aina suitsineeni itseäni, "Ensin työ ja sitten huvi". Voisiko yhteiskunnan ja koulumaailman ongelma olla vähän myös tässä tai ajatuksen kääntymisessä täysin nurin päin. Voisiko olla, että me aikuiset emme vain uskalla ja osaa vaatia lapsilta tarpeeksi. Lähes jokainen aikuinen tietää, että päivittäin joudutaan ponnistelemaan ja hyppäämään hieman sinne epämukavuusalueelle. En missään tapauksessa väitä, että elämän tarvitsisi olla yhtä ponnistelua, mutta paineessa ne timantitkin syntyvät!

Huoleni on valtava! Voin vain kuvitella niiden vanhempien huolen ja tuskan, jotka taistelevat omien nuoriensa pahoinvoinnin kanssa ja samalla hoitohenkilöstö taistelee työvoimapulan ja kasvavien jonojen kanssa. Olen itsekin lukenut yhden jos toisen kasvatusoppaan ja erityisesti yksi neuvo on jäänyt mieleen; Uskalla olla aikuinen lapsellesi. Lähes päivittäin puren lujaakin huultani, kun joku lapsista haastaa käytöksellään. Vaatii muuten yllättävästi välillä luonnetta ihan tuollaisen alakouluikäisen edessä pitää pinnansa tai päänsä. Mutta kyllä, lapsi tajuaa hyvin pian oman roolinsa ja sisimmässään on varmasti onnellinen, ettei ollut vastuussa päätöksestä.

Vaaditaanko koulussakaan enää tarpeeksi? Onko minimivaatimuksia tehtävien tai lukemisen suhteen ja mitä, jos vaatimuksiin ei ylletä, vaikuttaako se mihinkään, voiko tehtävät vaan jäädä tekemättä? Väitän myös, että digitalisaation alati vallatessa aikaa päivästä, tulokset ovat nyt luettavissa koulumaailman tilanteesta ja hoitojonoista. Pienetkin oppilaat joutuvat ottamaan itsenäisesti vastuuta sovellusten ja digitaalisten sisältöjen viidakossa, sisältö kuin sisältö on hipaisulla vaihdettavissa mielenkiintoisempaan ja päivästä suurin osa menee näyttöjä tuijotellessa. Samalla, kun kaikille on kaikkea heti, kaipaamme kai niitä aikoja, kun kynä ja kirja olivat perus koulutarvikkeita, opettajat ja vanhemmat olivat auktoriteettejä ja arkinen puuhastelu, leikkiminen ja ulkoilu olivat vielä normaalia lasten arkea.