Mistä Elina ponnistaa

Synnyin Vaasassa, mutta jo muutaman vuoden ikäisenä olen muuttanut Keski-Suomeen Muurameen. Olen varttunut seitsemän lapsisessa perheessä, toiseksi vanhimpana lapsena. Minulta löytyy isoveli ja pikkuveli sekä neljä nuorempaa siskoa. Tuossapa taitaa olla ne kaikkein juurevimmat syyt siihen, miksi olen juuri tällaiseksi muokkaantunut. Vanhemmat ovat korkeakoulutettuja ja samaa on vähintäänkin sivulauseessa edellytetty lapsilta. 90-luvun lopulla muutimme hieman syrjemmäksi, samalla ala-aste ja elinympäristö muuttuivat. Onnelliseen lapsuuteen ja nuoruuteen on kuulunut ison perheen lisäksi, pitkä koulumatka, kyläkoulu, hyvät opettajat, oma kotiranta, sopivasti vapautta, mutta myös velvollisuuden tuntoa ja vastuunkantoa.

En lähtenyt kotoa omaan opiskelija-asuntooni peukalot keskellä kämmentä. Vähintäänkin perusasiat on olleet hallussa jo pienestä asti ja töitä olen tehnyt hyvin monenlaisissa yrityksissä ja työtehtävissä ihan nuoresta asti. Edelleen palo oppia ja osata ihan kaikkea on välillä vähän liiankin palavaa... Lukion jälkeen opiskelin Jyväskylän ammattikorkeakoulussa logistiikkainsinööriksi ja matka jatkuin pääkaupunkiseudulle. Siellä kuitenkin nuorella tytöllä 150 hlö esimiesrooli muine paineineen ja kova koti-ikävä ajoivat takaisin Keski-Suomeen. Jälkikäteen ajateltuna hullujen ja uskaliaiden käänteiden jälkeen sain omalla aktiivisuudellani uuden työpaikan Muuramesta. Tuosta kahdeksan vuoden työrupeamasta jäi käteen kokemuksen ja opin lisäksi mahtavia ystäviä ja tuttuja, mutta myös aviomies jne. Tätäkö se työtapaturma tarkoittaa? Niin vaan "ikuinen vanhapiika", kuten olin koko nuoruuteni kuullut, löysi miehen ja sai neljä lasta, joista oli ihan pienestä tytöstä asti haaveillut. Elämää määrittää nykyään myös vahvasti yrittäjyys, josta perheen elinkeino tulee.

Kaksi pikkutytön haavetta edelleen elää. Voi olla, että kumpikaan niistä ei toteudu, mutta toisaalta, vannomatta paras! Toinen haaveista on olla lypsytilan emäntä. Silloin jo 1.-2. luokkalaisena änkeydyin kavereille joilla oli lehmiä, barbit ei kiinnostanut, kun siellä navetassa oli niitä hommia. Muistan myös, kuinka yhdellä tilalla saimme siirtää lehmiä tien yli iltalypsylle ja kuinka ihanalta hieman kuivahtanut lehmänkakka tuntui paljaiden jalkojen alla laitumella. Muistan myös, kuinka erään navetan kulmalla, omenapuun alla istuin äitin Daihatsun etupenkillä ja odotin, kun äiti haki maitoa tilan emännältä navetasta. Eipä tiennyt silloin tuo etupenkin tyttö, että tuo emäntä navetassa olisi joskus hänen anoppinsa tai, että tuo navetta olisi joskus hänen pihassaan ja sen omenapuun oksille hän asettelisi valoja, kun syysillat alkavat hämärtyä. Aika lähelle olen navettaa päässyt, mutta lypsylehmät ovat tilalta lähteneet 10 vuotta sitten, navetasta on purettu parret ja lypsykoneet. Vähän aikaa meillä oli emolehmiä, mutta tilan ja uskalluksen puutteessa luovuimme niistä. Elämä jatkuu peltojen ja metsien syleilyssä ja löytyy pihapiiristä nytkin noin 80 "lemmikkiä". Vetämässä on kuitenkin haave muutamasta omasta alkuperäisrodun edustajasta lemmikiksi, joku niissä lehmissä vaan vetoaa erityisen syvälle!

Sitten se toinen kytevä haave. Se on kuulkaas olla opettaja alakoulussa. Jos en parempaa keksi, niin tämänhän voin vaikka toteuttaakin joskus. Minulle opettajat ovat olleet aina erittäin merkityksellisiä ja arvostettavia ihmisiä. Vaikka ikäeroa on vanhoihin ja niihin merkityksellisimpiin jopa 50 vuotta, tavatessamme halaamme pitkään ja kunnolla niin, että sen muistaa vielä huomennakin. Olen aina tuntenut suurta sielujen sympatiaa ja tuskaakin esim. yläasteen muutamaa ihanaa opettajaa kohtaan, he yrittivät kaikkensa hieman haasteellisenkin luokan kanssa. Koitin yllättää opettajan pakottamalla kaikki tuomaan palautettavat laput ekana päivänä takaisin, rauhoitella luokkaa tai vahtia, että kaikki pääsee mukaan ryhmiin ja pysyisi vielä kaidalla tielläkin. Nyt melkein naurattaa, mutta ihan tosissani olen ollut. Elämäni merkityksellisin työkokemus on edelleen ollut, kun pääsin meidän pieneen lähikouluun puoleksi vuodeksi töihin. Samana päivänä, kun olin tehnyt työsopimuksen, sain tiedon Jamkin opiskelupaikasta. Muistan vieläkin kuinka itkin epäonneani, mutta niin siinä vaan kävi, että vasten äitin tahtoa, menin töihin ja aloitin opiskelut vasta puoli vuotta myöhemmin (hyvä että aloitin, meillä oli mahtava luokka, TLO6S1). Muistan ikuisesti, kun tuon työjakson aikana sain opettaa itsekseni jotain luokkiakin ja tuntia seurasi välillä Jkl yliopiston opettajakoulun lehtori. Hän sanoi yhden tunnin jälkeen, että "Ellu, sä taidat olla aika vanhana syntynyt". Tuo on jäänyt ikuisesti mieleen ja pidän sitä ihan suurimpana kohtelijaisuutena, joka minulle on sanottu, joku on nähnyt sisimpääni. Yhtä kaikki, moni ei ole nähnyt, mutta se sama mielellään vähän näkymätön Ellu olen aina ollut. Parempi paikka on aina ollut muiden loisteen varjossa, mutta palo vaikuttaa ja muuttaa tarvittaessa asioita paremmaksi on ollut kova ennen ja nyt.

Näistä asetelmista ja arvomaailmoista lähden puolustamaan paikkaani vuoden 2023 eduskuntavaaleissa!